Vanhenen, siis elän
Jostakin syystä tätä juttua on ehdotettu minulle useamman päivän luettavaksi. Aina olen sen ohittanut, vaikka otsikon teksti " Kohtalot ovat epäoikeudenmukaisia ja elämänkulut arvaamattomia" kiehtoi minua kovasti. Totesin jo ensimmäisen kerran sen nähtyäni, että niinhän se on.
Toisen kerran nähtyäni samaisen jutun katseeni kiinnittyi tekstin alun lauseeseen "En koskaan sure ajan kulumista, vaan iloitsen siitä, että saan olla sitä todistamassa". Mietin mielessäni, että niinpä niin. Näin teen itsekin. Iloitsen niin kovasti, että välillä jopa liikutun siitä ilon ja onnen tunteesta, joka sisälläni kumpuaa. Toisaalta täytyy myöntää, että sorrun välillä suremaan ajankulua ja sen nopeutta. Minusta se kertoo inhimillisyydestä. Jätin tekstin kuitenkin kokonaisuudessaan vielä silloinkin lukematta. Minulla ei ollut juuri silloin aikaa keskittyä siihen.
Tänään tuli kolmas kerta, kun sitä minulle ehdotettiin.Jotenkin minulle tuli vahva tunne, että minun pitää nyt ottaa se aika ja lukea teksti kokonaan. Erityisesti kun näin väliotsikon "Vanhenen, siis elän.". Mitä enemmän sitä luin, sitä enemmän reflektoin sitä rehellisesti omiin kokemuksiini.
Oma vanheneminen on ollut ajatuksissani keskiössä viimeisen rapean puolen vuoden aikana erityisen paljon. Ei niinkään ulkoisten tai paremminkin pinnallisten syiden takia. Katselen nimittäin muutenkin tosi vähän itseäni peilistä. En koe sille tarvetta. Minulle on tärkeämpää sisäinen minä, ja sitä tutkinkin senkin edestä. Matka itseeni on kiehtovin matka, minkä olen koskaan tehnyt.
Enemmänkin vanheneminen konkretisoituu minulle siinä, että koen onnettomuuden jälkeen vanhentuneeni fyysisesti hetkessä. En ole enää se sama ihminen kuin sitä ennen. Kehoni on tehnyt takapakkia, ja minun on täytynyt hyväksyä se ja alkaa "synnyttää", kehittää ja vahvistaa sitä uudelleen ihan eri tavalla kuin ennen.
Täytyy myöntää, että kun tyttäreni jakoi minulle kolme vuotta sitten otetun videon, kun juoksin hänen kanssaan tasavertaisesti Oulussa, tunsin haikeutta ja liikutusta. Mietin, että voinko tehdä sitä enää koskaan hänen kanssaan. Muistan, kuinka hän ylpeänä totesi silloin, että harvan äiti juoksee noin kuin sie. Tunsin olevani elämäni kunnossa. Mieleeni palautuu ortopedin sanat, että onko juokseminen edes tuon ikäiselle enää tarpeellista ja järkevää. Totesin hänelle silloin, että ennen onnettomuutta se oli osa elämääni.
Mutta onnettomuus antoi minulle myös paljon hyvää. Iloitsen joka päivästä vielä moninkertaisesti enemmän kuin ennen. Tunnen joka päivä kiitollisuutta. Ei ole päivää, että sitä en tuntisi. Näen maailman ja elämän aivan toisin kuin ennen. Ja toisaalta olen löytänyt uusia tapoja vahvistaa itseäni fyysisesti, mikä tässä iässä on ensisijaisen tärkeää. Kaikissa asioissa on siis hyvät puolensakin. Eräällä tavalla kypsyin ja sitä myöten oivalsin paljon ja syvemmin.
Mitä pitemmälle luin tekstiä, sitä enemmän nyökkäilin sisäisesti. Samoja oivalluksia kuin itselläni. Sama ajatus siitä, että me itse voimme vaikuttaa itseemme enemmän kuin luulemmekaan.
Olemalla tietoinen itsestään ja kokemuksistaan sekä ymmärtämällä, että itseensä voi vaikuttaa tietoisesti ja tehdä tietoisia valintoja löydämme tasapainon ja tyytyväisyyden juuri siihen, mitä olemme, ja mitä meillä on. Ankaruuden viitta itseään kohtaan hiipuu, ja lempeä hyväksyntä itseään kohtaan lisääntyy. On vapauttavaa olla aito oma itsensä, inhimillinen, välillä hassu, välillä hölläävä, mokia tekevä, epätäydellinen ja itselleen armollinen ja hyväksyvä. Ei tarvitse tosiaankaan kilpailla kenenkään kanssa, vaan keskittyä ja iloita kaikesta siitä, mitä itsellä on.
Jos sinulle tulee tämän postauksen nähdessäsi sopiva aika lukea jakamani juttu, tee se ihmeessä. Paljon viisaita ajatuksia, ja paljon sellaista, joka koskettaa meistä jokaista. Olimme me sitten minkä ikäisiä tahansa ja missä elämänvaiheessa tahansa.