Hiihto osana elämääni

Oliko hiihtokausi tässä? Annanko ajatukseni jälleen suuntautua kesään ja luopua talvesta? 

Aivan samalla tavalla kuin vuodenajat muúttavat muotoaan lumisena aikana, niin myös hiihtokokemukseni. Kun pakkaset saapuvat, ja ensilumikin sataa, aletaan tykkilatua jo lumettaa. Herää ilon pilkahdus siitä, että hiihto on taas osa elämääni. Koska latuverkostoa on aluksi niin vähän tarjolla, ja se ainokainen latu täyttyy innokkaista hiihdon harrastajista ja myös kilpahiihtäjistä, valitsen suosiolla yöhiihdon itselleni. Silloin saan olla rauhassa ja hiihdellä ihan itsekseni. Hiihtäminen yön pimeydessä kuun, tähtien ja revontulten loisteessa on parasta metsäterapiaa. 

Pikkuhiljaa latuverkoston laajentuessa alan siirtyä yöeläjästä myös muun ajan hiihtoon. Kuitenkin valitsen mielelläni ajankohdan ja reitit, jossa saan olla suht yksin. Kevättä kohden mentäessä en malta olla hiihtämättä aurinkoiseen aikaan, mutta silloinkaan en mene luontoon suosituimpana aikana. Minulle nimittäin hiihtäminen on paljon enemmän kuin vain liikuntasuoritus tai ulkoilu. Se on fyysisen ja henkisen muodostama hyvänolon "paketti", jossa olen oman minuuden ytimessä. Mitä vähemmän ihmisiä on ympärilläni, sitä lähemmäs pääsen itseäni. Siksi en nauti hiihtäessäni ihmispaljoudesta enkä juuri ihmiskontakteista, vaan kaipaan yksinoloa ja sen mahdollistamaa "vapautta" omille ajatuksilleni ja mielen hoidolle. Koska en aina voi olla yksin ladulla, pakenen mielen ja ajatuksen tasolla kaikista ympärillä olevista häiriötekijöistä ja syvennyn omaan henkiseen maailmaan. Siksi en välttämättä havainnoi ja huomaa vastaan tulevia tuttujakaan, vaan olen omassa sisäisessä maailmassani. Välillä sen seurauksena on tullut kiusallisiakin tilanteita.

Kun muilla hiihtokausi on ohi, itselläni alkaa se parhain ja antoisin ajanjakso. Mikään ja kukaan ei minua häiritse, vaan saan olla talven jäljiltä heräävän luonnon kanssa yksin ja yhdessä. Silloin tunnen myös luontoyhteyden kaikkein voimakkaimmin. Luonto antaa minulle silloin eniten henkisesti. 

Mutta tulee aika, kun minun täytyy luopua siitä minulle niin tärkeästä ja rakkaasta. Minun täytyy hyväksyä, että luonto haluaa luopua viimeisistäkin rippeistä lumipeitteestään. On aika antaa kesän tulla ja luonnon lähteä kasvun, vihreyden ja uuden heräämisen tielle. Siksi sanon hiihdolle taas jälleen kerran hetkeksi näkemiin. Tervetuloa kesä- niin lyhyt, mutta niin kaunis ja valoisa. ❤️