Isääni muistellen...

Tasan kahdeksan vuotta sitten menetin isäni - ihmisen, jonka kanssa koin sanatonta yhteenkuuluvutta ja välittämistä. Hänen kanssaan opin, että sanojakin tärkeämpää on syvä yhteys, joka näyttäytyi läsnäolon ja yhdessä tekemisen helppoutena. Kun kuljimme yhdessä luonnossa, opin ymmärtämään hiljaisuuden merkityksen. Sen, kuinka kaksi ihmistä kulkevat yhdessä, suuri pienemmän edellä, hänen askeleitaan seuraten, ympärillä hiljaisuus, joka tekee mielelle niin hyvää. Tunsin luonnossa ja metsässä itseni niin turvatuksi ja huolettomaksi, sillä olihan minulla mukana ihminen, joka tiesi ja tunsi luonnosta kaiken. Edes karhun mahdollinen läsnäolo ei minua pelottanut, sillä tiesin, että olin isäni kanssa turvassa. Rämpiessämme risukkojen halki, hän aina huolehti siitä, että kasvoilleni eivät oksat ojentuneet. Kun ylitimme joen, hän kantoi minut reppuselässä toiselle puolelle. Kun hyppäsin reippaasti vaikean ojan tai keräsin hilloja valittamatta niin kauan kuin hän halusi, katsoi hän minua ylpeästi. Silloin tunsin itseni erityisen onnelliseksi. 

Muistan sen päivän, kun menetin hänet, vaikka en niin tahtoisikaan sitä muistaa. Murenihan minun maailmani siinä hetkessä, ja tunsin rikkoontuvani palasiksi. Sillä hetkellä ymmärsin, että en enää koskaan palaudu siksi, jota olin ennen tätä surun päivää. Pikku hiljaa, päivä kerrallani aloin koota rikkoontuneita palasia. Se ei ollut helppoa, mutta isäni opein ja perintönä olin saanut yhteyden ja rakkauden luontoon, joka oli pelastukseni ja pyhäpaikkani surusta selviämisessä. Minulle riitti, että sain olla siellä, jossa olin niin monet kerrat isäni kanssa kulkenut. Tunsin suunnaton yhteyttä ja hänen läsnäoloaan juuri siellä, missä olin yksin, mutta silti niin turvattuna. Sain antaa tunteeni näkyä ja kuulua, eikä minun tarvinnut ajatella muita tai suojella ketään muita siltä surun, tuskan ja menetyksen tunteelta, jota tunsin. Sain olla vapaa tunteideni kanssa - ilman, että minun tarvitsisi ajatella muiden tunteita ja pahaa oloa. Luonto auttoi minua toipumaan ja hyväksymään. Mutta ennen kaikkea luonnossa koin ja koen vieläkin olevani lähellä isääni.

Tänään ymmärsin myös, ettei isä ole koskaan kokonaan hävinnyt. Hän elää meissä lapsissa ja sitä kautta meidän jälkikasvussamme. Kun katsoin tänään veljeäni ja siskoani, näin heissä niin paljon isääni. Molempien katse, luomen painanta, jopa askellus muistuttivat minua isästä. Heissä molemmissa oli niin paljon isääni, että melkein liikutuin heitä katsoessani. Heidän läsnäolonsa tuntui niin lohdulliselta. Miten suuri rikkaus on, että meitä on kolme, jotka kaikki muistuttavat tavalla tai toisella isäämme. Kun isää ei enää ole, me olemme se isän jatke, joka osaltaan vie tätä elämää eteenpäin. Kukin vuorollaan... On aika elää ja lähteä. Mutta elämä jatkuu silti jälkikasvussamme.

Sytytin siis tänään tänne Kuusikkoon maitolaiturin lyhtyyn kynttilän, jonka liekki on muisto isästä, mutta myös muistutus siitä, että elämän liekki palaa aina, vaikka me kukin vuorollaan lähdemme täältä, kun sen aika on. ❤️