Toisen ihmisen merkityksellisyyden oivaltaminen

Äidilläni on tapana laittaa omalle Facebook-sivulle ajatelmia, joista osa jää minulle alitajuntaan, ja alan pohtia niitä silloin, kun minulla on siihen mahdollisuus ja olen yksin. Yleensä se tapahtuu luonnon rauhaisassa syleilyssä. Tällä kertaa ajatelmista mieleeni jäi seuraava: "Joskus et saa koskaan tietää hetken todellista arvoa, ennen kuin siitä on tullut muisto." Olen tätä aihetta jo aikaisemmin teksteissäni jossain muodossa käsitellyt, mutta nyt aloin pohtia asiaa erityisesti tunnemaailman ja -kokemusten kautta. Miksi me niin usein oivallamme asioiden, elämäntilanteiden ja erityisesti ihmisten ja läheisten merkityksen vasta silloin, kun ne/he eivät ole enää läsnä ja saatavilla elämässämme?

Vuodenvaihde herättelee aina tunteita, sillä olemme uuden äärellä ja luovumme vanhasta. Se herättää usein haikeutta ja saa meidät ilmaisemaan tunteitamme ja ajatuksiamme. Siksi tavallista useammin Facebookit yms täyttyvät tunnepitoisista teksteistä ja ajatuksista. Samoin viime aikojen julkisuuden henkilöiden menehtymiset ovat kirvoittaneet läheisissä, työkavereissa ja ystävissä kauniita, kunnioittavia ja liikuttavia ajatuksia poisnukkuneista henkilöistä. Näin on aina ollut. Itsekin olen viimeisten vuosien aikana yllättänyt itseni pitämällä läheisteni hautajaisissa spontaaneja puheita, joissa muistelen liikuttuneena meidän luotamme lähteneitä henkilöitä ja herään puheeni aikana ymmärtämään, kuinka merkityksellisiä he tavalla tai toisella olivat itselleni ja niin monelle muulle. Kuitenkin me todella harvoin sanomme näitä sanoja, ajatuksia ja tunteita läheisillemme, työkavereille ja ystävillemme silloin, kun he ovat vielä lähellä ja läsnä.

Kaikki johtunee tunteista ja toisaalta kulttuuristamme, johon eivät välttämättä kuulu luontevasti toisen tärkeyden ja toisesta välittämisen ilmaisut. Ehkä toteamme rakastavamme tai tykkäävämme toisesta, johon toinen vastaa usein tottuneesti "samoin". Laaja-alaisempi tunteiden ja toisen tärkeyden ilmaisu jää kuitenkin tekemättä. Kuolema ja menetys herättävät tunnemaailmassamme jotain sellaista, jota harvoin koemme. Tunne on niin raastava, kokonaisvaltainen ja voimakas, että tunnemme sen ihan meidän fyysisessä olemuksessammekin ja hyvinvoinnissamme. Olemme yhtäkkiä niin rikki ja haavoittuneita, sillä ymmärrys siitä, että toista ei ole enää olemassa, herättää meissä tunnereaktioita, jotka saavat tunnetusti jäykähköt suomalaisetkin hajoamaan ja sitä kautta avautumaan. Kulttuuriimme kuuluu melko vahvasti tunnetilojen kontrollointi ja oman henkisen vahvuuden osoittaminen, minkä myötä koemme, ettei meitä kukaan saa rikottua, eikä pääse meidän sisimpämme syövereihin alttiiksi ja hyväksikäyttämään. Valitettavasti tunteiden osoittaminen ja tunneherkkyys ovat käännetty kielteiseksi asiaksi, pehmoiluksi, jolle ei ole sijaa kilpailu- ja suoritusyhteiskunnassamme.

Kauniit, koskettavat ja tunnepitoiset sanat ja kehut tulevat hyvin harvalle luonnostaan, ja jotta ne olisivat aitoja ja totuudenmukaisia, ne vaativat myös aidon, voimakkaan tunnetilan, joka aktivoittaa tunneilmaisun ja sitä kautta sanat toisen kuuluvaksi. Emme voi määrätä täysin tunteita, vaikka voimme niitä kontrolloida ja ohjatakin tiettyyn tilanteeseen asti. Toisin sanoen emme voi myöskään saavuttaa niin vahvoja tunnetiloja, kuin mitä kuolema ja rakkaan menettäminen synnyttää, kun vasta sen oikeasti tapahtuessa. Siksi kuoleman ja menetyksen jälkeiset sanat, kehut ja kiitokset ovat erityisen riipaisevia ja aitoja. Tunne synnyttää sanoja ja ilmaisuja. Ja mitä voimakkaampi ja syvempi tunnetila on, sitä tuntevammat ja aidosti kauniit ovat myös sanat, joita lausumme ääneen. Tämä pätee juuri menetyksen tunteita kohdatessamme. Vastaavasti vihan, pettymyksen, katkeruuden ja inhon tunteet suoltavat suustamme voimakkaita tunteita, mutta niiden kohteelle ne ovat yleensä satuttavia ja loukkaavia.

Toisaalta meidän on ehkä vaikeakin vastaanottaa normaali arjessamme toiselta osapuolelta kovin tunnepitoisia ja vahvoja oman itsemme merkityksellisyyden ja meihin kohdistuvan rakkauden tunteita. Niihin on vaikea ehkä suhtautua, ja ne voivat herättää meissä jo totutun ajatuksen, että enhän ole kuolemassa, etkä ole minua menettämässä - miksi puhut noin.

Voimme ajatustasolla kuvitella ja pohtia, kykenemmekö jo läheisen ja rakkaan eläessä sanomaan kaiken sen, joka meillä on hänelle sanottavana silloin, kun meillä ei ole enää mahdollisuutta siihen. Me voimme pyrkiä osoittamaan toisen merkityksellisyyden ja toisesta välittämisen jokapäiväisessä arjessamme, juhlapäivänä tai silloin, kun se meille erityisen voimakkaana tulee mieleen ja tuntuu sisällämme. Kuitenkin ne sanat ja ne tuntemukset, joita koemme läheisen menetettyä, soljuvat meistä vasta silloin, kun häntä ei enää ole, sillä toisen merkityksellisyyden tiedämme, tunnemme ja koemme vasta silloin aitona, suodattamattomana, omakohtaisena - yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen tunteiden saattelemina. ❤️