Lomallani olen nähnyt...

Olen nähnyt nuoren pariskunnan, jonka yhdessäolosta, katseista, kosketuksesta huokuvat suuri rakkaus ja huolenpito.Sanomattakin on selvää, että he ovat vastarakastuneita. Heidän onnensa tarttuu minuunkin.

Olen nähnyt vanhemman pariskunnan, joista molemmilla on jo eteenpäin kumartuva asento, mutta silti tietynlainen pilke, kun he katsoivat toisiaan hymyillen. Automaattisesti suoristan ryhtiäni ja osoitan sillä tavalla itselleni, että vielä ei ole minun aikani. 

Olen nähnyt kadulla yksin huojuvan hahmon, jolle koti ei ole itsestäänselvä eikä sen luoma turva. Vaikka kuinka yritän, en näe hänessä mitään onneen tai positiivisuuteen viittaavaa. Se tekee minut surulliseksi. 

Olen nähnyt lapsen, jonka tunnepurkaus on niin vahva, että häneen kohdistuu jokaisen katse. Ymmärrän, että hän ei voi itsekään mitään käyttäytymiselleen. Hän on syntynyt sellaiseksi - erityiseksi. Tuntuu, että koko maailma raikuu hänen huudollaan. Haluaisin tehdä jotain helpottaakseni hänen oloaan, mutta ymmärrän, että parempi vain poistua paikalta.

Olen nähnyt myös hänen äitinsä, josta huokuu päällimmäisenä väsymys. Hän jättää hetkeksi lapsen pihalle huutamaan äänekkäästi ja kätkeytyy kaupan nurkkaan piiloon hengittämään. Tekisi mieli halata häntä ja antaa siten hänelle voimia jaksaa läpi elämän olevan "tehtävän".

Olen nähnyt rannalla eri kulttuurista tulevia lapsia, jotka leikkivät keskenään.Yhdessä he ovat aivan kuin turvatumpia. Minulle kaikki rannalla olevat lapset ovat yhdenvertaisia ja niin suloisia.

Olen nähnyt lautalla itseäni vanhemman pariskunnan, joista toinen lukee kirjaa, ja toinen kirjoittaa päiväkirjaa. Harvoin enää näkee kenenkään tekevän kumpaakaan. Itselleni molemmat tekemiset ovat olleet tärkeä osa elämääni. Niiden kautta kasvaa ymmärrys sekä muita että itseään kohtaan.

Olen nähnyt pikkuruisen vaunussa äitinsä kanssa. Vastaan tulee äitiä hyvin paljon muistuttava vanhempi versio, joka ensimmäisenä työntää päänsä vaunuihin ja voi mikä riemu ja lämpö loistavat hänen kasvoiltaan. Isovanhempien rakkaus on jotain sellaista, jota olen saanut nähdä lähipiirissäni, mutta itselläni ei vielä ole kokemuksen mukana tuomaa ymmärrystä sille tunteelle. 

Olen nähnyt harmaahapsisen pienehkön miehen, joka viettää päiväänsä pienen leirintämökin terassilla ilman seuraa, ypöyksin. Hänen aikansa kuluu siinä, kiireettä. Haluaisin liittyä hänen seuraan tai sanoa edes muutaman sanan, mutta jokin minussa estää sen. Haluan kunnioittaa hänen yksityisyyttään. 

Olen nähnyt ison lauman nuoria, joilla on tarve tulla näkyviksi ja rökittää voimasanoilla toinen toisensa. Ei ole helppoa olla murrosikäinen ja yrittää löytää omaa paikkansa, omaa statustaan ja identiteettiään muiden keskeltä. No, onneksi sekin aika kestää vain hetken ja kuuluu osaksi kasvua aikuisuuteen. Mielessäni toivon, että heidän matkansa sinne olisi suht kivuton eikä heidän itsetuntoaan musertava. 

 Tässä on vain muutama esimerkki, mitä kaikkea olen nähnyt. Vaikka havainnoinkin joka rakennuksen, kukkaloiston ja luonnon koko kirjon, ihmisiä seuraamalla pääsen näkemään ja sen kautta myötäelämään heidän elämäänsä - edes pieneksi hetkeksi.