Kaipasin hiljaisuutta ja yksinoloa

Luonto alkaa antaa jo viitteitä väriloistostaan ja ruskasta, mikä houkuttelee entistä enemmän ihmisiä myös luontoon. Itselleni tuli eilen voimakas tarve päästä luontoon siten, että mahdollisuus kohdata toisia ihmisiä olisi minimissään. Kaipasin hiljaisuutta ja vähän erilaisia kokemuksia kuin mitä viime viikonloppuna. Halusin nähdä luontoa ja tuntureita vähän eri perspektiivistä kuin menemällä itse tunturin huipulle. Halusin kokea myös jotakin sellaista, jota en ole ennen kokenut, ainakaan sulan maan aikana.

Näin Kuusikossa asuvana ja kuusikkolaisena kappas vain huomasinkin taivaltavani kohti Kuusikonmaata. Nimestäkö johtuen siinä oli jotakin niin tuttua ja jollakin tavalla arkista. Ei siis mitään suuria elämyksiä ja vau-luontokokemuksia herättävää. Joskus näitäkin on vaan niin hyvä tehdä, sillä niiden myötä pääsee helpommin ja suoremmin lähemmäs itseään. 

Kuusikonmaan autiotuvan olen joskus hiihtäessä ohittanut ja jo silloin mietin, että voi mikä rauhan tyyssija. Niin omassa rauhassa, aivan kuin kätkössä kaikelta muulta. Tällä reissulla huomasin moottorikelkkareitin menevän ihan vierestä eli ehkä sillä keväisin on enemmänkin kävijöitä. Mutta hiihtäjille reitti ei ehkä ole tunnetuimmasta päästä, vaikka itse tykkäsin siitä jo silloin kovasti.

Oli jotenkin kiehtovaa olla lähellä Särkitunturia ilman, että kävi siellä. Halusinkin nähdä Särkitunturin ns. ulkopuolisin silmin, sillä mahdollistaahan Särkitunturin huippu lukuisten tunturien näkemisen, mutta sitä itseään en ollut nähnyt kokonaisena tunturina kuin vain hiihtäessäni talvisaikaan. Uteliaana halusinkin nähdä sen kesäasussaan. 

Harvoin olen kulkenut täällä Lapissa niin paljon pitkospuilla kuin tällä reissulla. Pitkospuut olivat jotenkin niin erilaisia kuin missään muualla reiteillä. Niistä huokui, että elettyä elämää on taustalla jo paljon. Niiden valkoisuus erottui epätavallisella tavalla muusta ympäristöstä. Ja voi, kuinka lahonnutta niiden aines olikaan. Piti olla todella varovainen niissä kulkiessaan, varsinkin kun edellisenä päivänä sadetta oli tullut riittämiin, mistä johtuen puut olivat erityisen liukkaita. Muutenkin oli tosi erikoista, että Juuvanrovan vaaraa kivutessa ylös polulla oli niin kosteaa, jopa pieniä virtaavia puroja. Sopivasti haastetta, mistä luonteeni tykkää kovasti. 

Ja voi ihanuus, kun puiden katveesta sain nähdä Särkitunturin koko komeudessaan, samoin kuin sen taustalla, kaverina olevat Sammal- ja Keimiötunturit. Siinä kulkiessani oli aikaa miettiä ja tuumailla kaikkea. Särkitunturikin näytti sivullisen silmissä melko vaatimattomalta ja pieneltä, mutta kuinka paljon kauneutta ja kaikkea mielihyvää tuottavaa se tarjoakaan sinne kivutessa ja sen huipulla ollessa. Ei uskoisi esimerkiksi, kuinka ihania vesistöjä sen syleilyssä onkaan. 

Kunpa me ihmiset emme muodostaisi käsityksiä toinen toisistamme ulkoisen habituksen ja ulkonäön perusteella. Monesti jo nämä pelkät ennakkoluulot ja oletukset estävät meitä tutustumasta toisiimme, ja näin meillä jää näkemättä, kokematta ja tuntematta paljon sellaista, joka kätkeytyy ulkoisen olemuksen sisälle. Aina ulkokuori ja sisäinen minä eivät vastaa toisiaan. Ja monesti voi positiivisesti yllättyä toisen luonteesta, arvoista sekä näkemyksistä, kun antaa niille kaikille mahdollisuuden tulla näkyviksi ja kuuluviksi. 

Vaikka eilinen reitti ei ollutkaan mitään suurta hehkutusta aikaansaavaa, antoi se minulle paljon uusia kokemuksia, oivalluksia ja ennen kaikkea rauhaa, hiljaisuutta, mielihyvää ja onnellisuutta, joita lähdin sieltä hakemaankin.