Henkinen perintö isältäni - rakkaus luontoon

10.11.2019

Herään tähän aamuun toisaalta levollisin, mutta toisaalta haikein mielin. On isänpäivä. Katson ulos ikkunasta ja näen satumaisen, lumen peittämän taikamaan ympärilläni. Se ei olekaan mikä tahansa maa, vaan isieni maa, jossa siis oma isänikin on viettänyt lapsuutensa ja suuren osan elämästään. Juureni ovat täällä, Kuusikossa ja siksi minun on niin hyvä olla, elää ja asua täällä. Olen saanut jotain erityisen merkityksellistä - paikan, jossa huokuu mennyt historia ja siihen liittyvät muistot - paikan, jossa luonto on niin lähellä, että sen olemassaolon näkee ja tuntee ihan sisälle, kodin lämpöön asti. Tämä ei ole vain kaunis ja rauhallinen asuinpaikka, vaan paljon, paljon enemmän - henkisesti.

Haikeutta tunnen siksi, että isäni ei ole enää täällä. Hän on jo vuosia leijunut, liidellyt jossain, jonka tarkkaa paikkaa en tiedä, mutta toisaalta tunnen hänen läsnäolonsa täällä Kuusikon mailla vahvemmin kuin missään muualla. Kun astun ulos kodistani ja lähden askeltamaan tuttua tietä tai läheisten metsien syleilyyn, aistin ja tunnen, että isä on luonani, eikä hän ole lähtenyt täältä hänelle rakkaimmilta synnyinseuduiltaan mihinkään. Hän näyttäytyy minulle itselleni läheisimmän linnun, joutsenen muodossa tai revontulten leiskunnan ja sen mukana tuoman hennon äänen kautta, tähtitaivaan tuikkeissa, auringon säteilyn mukanaan tuoman voiman ja ilon vaikutuksella tai pelkästään hiljaisuudella, jota luonto minulle niin usein tarjoaa. Hän on osa luontoa, ja niin tunnen olevani minäkin, vaikka vielä konkreettisesti saan täällä elääkin.

Me jokainen saamme tästä ajasta lähteneiltä rakkaimmiltamme jotain perintönä, erityisesti henkisenä perintönä.Se on jokaisella hiukan erilainen, sillä me ihmiset olemme erilaisia, vaikka toisaalta niin samankaltaisia. Isältäni saatu suurin "perintö" on rakkaus luontoon ja sen merkityksellisyyden ymmärtäminen. Kaikki rakkaimmat isäni kanssa vietetyt muistot liittyvät luontoon ja siellä oleiluun. Jo aivan pienen pienestä lähtien sain asua ja elää metsän keskellä, ja näin sitä muodostui minulle luonteva ympäristö, kotini. Isän myötä ja hänen kanssaan pääsin kokemaan ja seikkailemaan ainutkertaisia ja niin opettavaisia kokemuksia metsissä, tuntureilla ja erilaisissa vesistöissä. Jokavuotisten hillaretkien lisäksi sain olla hänen mukanaan myös muita marjoja keräämässä, kalastamassa, veneilemässä, kuusenhaussa, uimassa mitä erilaisimmissa vesistöissä tai vain luonnon keskellä - tekemättä yhtään mitään.


Isäni ansiosta olen saanut syödä niin monenlaisia riista- ja kalaherkkuja, joista moni voi vain unelmoida. Isäni osasi hyödyntää ja ottaa kiitollisuudella vastaan kaiken sen, mitä luonto hänelle tarjosi, mutta sen lisäksi hän opetti minulle, kuinka tärkeää on pitää luonnosta huolta. Aivan samalla tavalla kuin luonto antaa meille, myös meidän tulee antaa sille hyvinvointia ja mahdollisuuden elää ja olla mahdollisimman luonnonmukaisesti ja luonnollisesti. Me emme saa olla liian itsekkäitä ja vain omaa itseämme ajattelevia, vaan tässäkin tapauksessa kyse on vastavuoroisuudesta ja toisen kunnioittamisesta. Luonto on meille lahja, jota meidän tulee arvostaa ja suojella.

Isäni myötävaikutuksella ja hänen kanssaan myös lapseni ovat saaneet ihania, ikuistoisia ja tärkeitä kokemuksia metsässä ja luonnossa olemisesta. Aivan kuten itse lapsena, myös omille lapsilleni erityisen merkittäviksi ovat muodostuneet kuusenhaku- ja marjareissut isäni ja perheeni kanssa. Hän opetti hiljaisella olemuksellaan taidon kuunnella luontoa ja sen hiljaisuutta. Aina luonnossa ollessa ei tarvinnut olla äänessä, vaan sen hyvää tekevä vaikutus oli juuri siinä, että sitä aistittiin, ja sen ympäröimänä oli hyvä olla.

Toisaalta muistan ne hetket, jolloin opin tuntemaan isääni persoonana ja yksilönä eniten ja pääsin sisälle hänen sisimpäänsä. Nekin tapahtuivat luonnon keskellä - vain me kaksi eikä ketään muita. Silloin sain nähdä isäni herkän ja tuntevan puolen - puolen, joka monelta jäi ehkä kokematta tai näkemättä. Luonto antoi hänelle mahdollisuuden olla täysin oma itsensä vahvuuksineen ja heikkouksineen. Se avasi hänessä tunnelukkoja, joiden olemassaoloa ei välttämättä kukaan tiennyt. Luonto mahdollisti sen, että pääsin lähemmäs isääni ja opin tuntemaan häntä paremmin ja syvemmin. Ilman luontoa hän olisi jäänyt minulle monilta osin paljon vieraammaksi ja yksiuloitteisemmaksi. Luonnossa tunsin kaikkein eniten samanhenkisyyttä, yhtäläisyyttä ja sielunkumpppanuutta hänen kanssaan. Me ymmärsimme toisiamme ilman sanojakin, ja meillä oli niin hyvä olla yhdessä, luonnossa - kaiken kauneuden ja rauhan ympäröimänä.

Niin, suurin perintöni isältäni on rakkaus ja kunnioitus luontoa kohtaan sekä ymmärrys luonnon merkityksestä henkisenä voimavarana. Se on sisälläni niin suurena, voimakkaana ja tärkeänä osana minua. Kun astun metsään ja luontoon, tunnen jotain sellaista, jota on vaikea edes selittää. Se on jotain niin hyvää, niin rauhoittavaa ja niin kokonaisvaltaista, että onnellisuuteni ja kiitollisuuteni määrä lähtee sellaiseen nousukiitoon, jota mikään tai kukaan muu ei voi aikaansaada.

Niinpä tänäkin päivänä, isänpäivänä minulla ei ole tarvetta lähteä hautausmaalle sytyttämään kynttilää, vaan sytytän sen tänne, isieni maille, Kuusikkoon, jossa tunnen isäni olevan läsnä, lähellä ja saatavillakin silloin, kun sitä tarvitsen. Isäni on osa luontoa, ja niin olen miekin. ♥️ Hyvää isänpäivää!

Share